Kävin aamulla hammaslääkärissä ja koin jonkinlaisen eheytymisen. Olen hieman solmussa elämäni kanssa enkä osaa korjata sitä, joten tuli turvallinen olo, kun joku sai jotakin minussa kuntoon niin helposti. (Asiat voi hoitaa kuntoon helpommin kunnollisen puudutuksen kanssa.)

Matkustin bussilla. Vieressäni bussipysäkillä istui mies, joka ajautui bussissa istumaan taakseni. Se valitti koko ajan ennen bussin saapumista sekä myös koko bussimatkan satunnaiselle vierustoverilleen. Aiheeksi kelpasi mikä vain vääristä lastenkasvatustavoista bensaveroon. Ei se oikeastaan näreissään ollut, lähinnä tavan vuoksi taisi napista. Mua nauratti, kun mies kertoi matkustaneensa kaupungin toiselta puolelta asti, ja olen aivan varma, ettei se ollut hetkeäkään ollut hiljaa sinä aikana. Pysäkilläkin meuhkasi kovaan ääneen siihen asti, että joku lähellä istuva ystävällinen ja liian kohtelias ihminen hymähti epämääräisesti vastaukseksi. Olisiko sillä miehellä ollut jotenkin vaikea olla, jos se olisi aivan ohikiitävän sekunnin ajaksi unohtanut puhua?

Seurakunta huomasi muuttoni ja sain postia. Jotenkin tuntui lohdulliselta ja hellyyttävältä, vaikken tuota uskoa pidäkään omanani. Pidän silti messuista, koska niissä on tietynlainen tunnelma. Messut saavat mussa aikaiseksi sellaisia tunteita ja tuntemuksia, jotka haluaisin osata kirjoittaa sanoiksi. Saatan joku sunnuntai mennäkin kirkkoon ihan vaan olemaan ja tuntemaan jotakin. Messut ovat myös rauhoittavia, koska ne ovat selkeitä ja ennaltamäärättyjä. Rakastan tuollaisia kaavamaisia rituaaleja, jotka eivät kuitenkaan ole ehtineet vielä rutinoitua (ainakaan mulle).