Lakitus oli ja meni. Jäi aika mitäänsanomaton olo. En jotenkin osannut eläytyä siihen itkeskelyyn ja harrastin henkistä haahuilua melkein koko tilaisuuden ajan. Rehtorilla oli vaikeuksia sanoa mun nimeäni ja se teki mun lakituksesta jotenkin viallisen. Ehkä se sopii mulle, kun en itsekään ole ihan täydellinen. Tällaisina päivinä haluaisin tietysti olla ja aion vaikuttaa täydelliseltä.

Ainakin mä näytän mahdollisimman täydelliseltä. ("Sä oot niin funky", sanoi eräs ystävä.) Oon tyytyväinen mun meikkiin ja mekkoon ja erityisesti mun hiuksiin. Oon rakastunut niihin, koska niissä on asennetta.

Mulla on aika kaikennielevä kahvipäänsärky ja yritän parannella sitä pikakahvilla, vaikka jollain vähän kieroutuneella tavalla kahvipäänsärky tuntuu mukavalta. Oikeaa kahvia en pääse keittämään, kun keittiössä touhuaa kaksi äärimmäisen tehokasta naisihmistä pitopalvelusta. Ne oli tosi hymyileväisiä ja ystävällisiä, mutta tuo niiden konemainen suorittaminen tekee aika selväksi, ettei niitä pidä mennä häiritsemään.

Vieraiden pitäisi alkaa valua paikalle vajaan tunnin kuluttua ja mulla ei ole yhtään sellainen olo, että jaksaisin edustaa. Ne samat peruskohteliaisuudet joutuu sanomaan joka ainoalle ja sitten vielä kommentoimaan ylioppilastutkintoa. Olen puhunut siitä jo kyllästymiseen asti.

En ole edes varautunut iltaan mitenkään. On montakin paikkaa, joihin voisin mennä juhlimaan, mutta mikään ei vaikuta kovin houkuttelevalta. Tämän illan pitäisi olla erityinen, joten minkä takia haluaisin mennä tavalliseen baariin? Osa mun ystävistä aikoo juhlia jossain ulkona ja olen melkein kallistumassa sille kannalle itsekin, koska on noin ihana ja lämmin ilma.

Lakki päähän.