Sosiaaliset tapahtumat ovat murentaneet mun dieettiäni, mutta tänään otin itseäni taas niskasta kiinni. Miksi ystävien näkemiseen täytyy aina kuulua saumattomasti hirveä määrä ruokaa? Se saa mut niin tuskastuneeksi. Onneksi saan muutaman päivän olla ihan omissa oloissani taas ja jättää syömisen pois. Huomisen aion elää vedellä tai mahdollisesti vähäkalorisella mehukeitolla, jos on pakko. Kokeillaan sitten uudestaan sadasta kilokalorista.

En usko, että mulla on (ainakaan kovin vakavasti otettavaa) syömishäiriötä. Ennemminkin tämä on impulssikontrollin häiriö, joka oireilee ahmimisena. Lääkäri varoitteli mua siitä, että tämä saattaa näkyä muillakin tavoilla. Mulla kieltämättä on välillä ongelmia alkoholinkäytön kanssa, koska mun on vaikea kieltäytyä ja juominen on hauskaa hyvässä seurassa. Lisäksi pystyin tänään kääntämään ahmimisimpulssini sietämättömäksi tarpeeksi varastaa jotain pientä ja mitätöntä. En löytänyt töistä mitään varastettavaa, joten se jäi tekemättä. Olen huomannut senkin, että käytän joskus ihmissuhteita hyväkseni. Se ei ole oikein, mutten tunne kovin suurta syyllisyyttä siitä. Tällaiset asiat ovat kuulemma jossain määrin periytyviä ja esiintyvät usein yhdessä. Ahmiminen, alkoholismi, näpistely, ihmissuhteiden kokeminen "funktionaalisina objekteina". En taida vaikuttaa kovin ihastuttavalta ihmiseltä nyt?

Pyöräilin töihin ja kaupunki imaisi mut osaksi sitä katkeamatonta joukkoa, joka polki pyöräkaistalla keskustaa kohti. Tuntui kuin olisimme olleet kaupungin suonissa virtaava veri. Sellaista yhteisöllisyyttä en ole tuntenut ihan hetkeen.

Aamupaino oli 62 kg ja vyötärönympärys 70 cm. Ai että tämä menee hyvin, vaikkei mitään läskiä ole vielä lähtenytkään. Syömishäiriö on siitä jännä juttu, että suhtautuminen painoon on tosi epälooginen. Tietysti mua ällöttää tietää, että vyötäröllä on sitä läskiä, mutta toisaalta vedenkin lähteminen tuntuu laihtumiselta. Ei tee ollenkaan mieli syödä eikä ole heikko olo, tosin eilen taisi tulla syötyä pikkuisen yli 500 kcal. Ei tunnu pahalta, koska sekin on mulle aika vähän.

Näin yöllä unen Pianistista ja jumalauta miten kovasti mulla oli sitä ikävä. Aamulla mietin, että en mä ehkä varsinaisesti kaipaa Pianistia tai Miestä, mä kaipaan vain rakastumista ja turvallisuutta, vakautta, pysyvyyttä... Kaipaan sitä, kun hellyys tuntuu musta hyvältä. Jossakin vaiheessa suhdetta se alkaa tuntua aina ahdistavalta ja yritän pyristellä irti. Jonkin aikaa eroamisen jälkeen mun seksuaaliset halutkin on täysin poissa. Ei vaan tee mieli. Mun pitäisi löytää joku tasapaino tähän, hitto vieköön! Voisinko mä rakastua yliopistossa?

Tänään tulee harrastettua pyöräilyä suht reilusti. Pyöräilystä tulee hyvä olla ja sitä tarvitsee. Musta tuntuu kurjalta, jos en pääse pariin päivään pyörän satulaan.

Tänään mä taas kaipaan Miestä. Mulla ei ole mitään oikeutta kaivata sitä, koska se edelleen rakastaa mua ja mä pitelen sitä loitolla niin hyvin kuin kykenen. Voi luoja kuinka kovasti mä haluaisinkaan rakastaa takaisin ja saada kaiken sen, mitä meillä oli. Haluaisin olla se vastarakastunut pari baarissa, kun mikään ei saanut meitä kääntämään katsetta toisistamme, haluaisin avautua sielunelämästäni baari-iltojen jälkeisinä öinä, haluaisin ajaa autolla hakemaan Miestä jostakin sateisina iltoina, haluaisin ikävöidä kipeästi. Kuinka hirveästi mä kaipaan sitä, kun se sanoi mua pikkuiseksi ja oli vahva mun vuokseni, vaikkei siitä vahvalta tuntunutkaan. Anna mä rakastan vielä vähän! Mä en ole valmis päästämään irti siitä, se oli niin alussa ja se loppui samantien.

Tiedän kyllä, ettei se ollut mulle hyväksi. Tukeuduin liikaa Mieheen enkä lopulta meinannut pärjätä yksin ollenkaan. Käytin sitä suhdetta hyväkseni niin pitkään kuin pystyin ja annoin itsestäni huomattavasti vähemmän kuin Mies. Lakkasin rakastamasta heti, kun se olisi vaatinut enemmän panostusta ja joitain uhrauksia. En ole valmis luopumaan seikkailemisesta vielä enkä osannut tehdä sitä Miehen kanssa siten, että olisin voinut tyytyä pelkästään siihen. Mies sanoi koko ajan, että katson sitä asiaa väärästä näkökulmasta. Ehkä. Mitä mä olisin voinut tehdä erilailla? Miksen mä voi vaan olla onnellinen, kun Mies ja Pianisti ennen Miestä niin selkeästi ja vahvasti ja pysyvästi rakastivat mua? Mikä hitto mun on?

Tunteet pinnassa. Mulla on muutaman kerran jo ollut käsissäni jotain täydellistä ja olen pudottanut sen. Kuinka monta yritystä mä saan?

ABC: day 2 (500 calories or less)

Söin rasvatonta jogurttia, vadelmia, ananasta, Läkeroleja, maitokahvia, teetä, sprite zeroa. Katsellaan huomenaamulla, että miltä tuntuu. Nyt fiilikset on hyvät ja tunnen olevani laihempi. Rakastan tätä kontrollia ja sitä, että ruokahalu on vähenemään päin. Ei tee mieli ahmia.

Aamupaino oli 63 kg ja vyötärönympärys 72 cm. Turvotus ainakin on hävinnyt, nyt pitäisi vielä saada sitä läskiä poispoispois. Olen tyytyväinen tähän alkuun ja motivaatio ainakin on hyvä. (Itseeni en ole vielä tyytyväinen, mutta kyllä sekin sieltä tulee.) Tänään olen syönyt pikkuisen rasvatonta jogurttia ja rasiallisen Läkeroleja sekä juonut maitokahvin ja paljon teetä. Aion jatkaa tätä dieettiä, kunnes paino on sen 55-57 kg ja katson sitten, että miten voisin jatkaa sillain fiksusti, ettei paino nousisi enää. Tämä onnistuu.

Mitään en vielä ole pahasti mokannut, mutta söin silti enemmän kuin oli tarkoitus. Ylimääräinen oli tässä tapauksessa pieni rasiallinen vadelmia ja puoli rasiallista Läkerol-pastilleja. Yritän vakuuttaa itseäni siitä, että ei se mitään. Ei tämä vielä ollut binge eikä tässä ole kyse siitä, ettei mulla olisi tahdonvoimaa ja itsehillintää. Nälkä mulla vain on ja eiköhän se muutamassa päivässä lopu. Huomenna mun täytyy harhauttaa itseäni. Lähden vaikka pyöräilemään tai kirjastoon tai kahvilaan tai jotakin. Olen muuten pärjännyt niin hyvin ottaen huomioon sen eron, mikä tässä päivässä on ollut mun lähiaikoina yleistyneisiin ahmimispäiviin verrattuna. Tuntuu nyt jo siltä, että tämä auttaa ja tehoaa ja mä paranen tästä yököttävästä ahmimisesta. Iltapainokin on jo merkittävästi vähemmän kuin aamupaino oli tänään, mutta se ei tietysti vielä tarkoita oikein mitään. Kirjoitan aamupainot vain tänne, niin en turhaan sotke itseäni.

Lukeeko tätä kukaan sellainen, jolla itsellään olisi jotain ongelmia syömisen kanssa? Mä tarvitsisin jonkun samojen juttujen kanssa painiskelevan ihmisen henkistä tukea, koska tästä dieetistä tulee vaikea. Tänään selvisin suht lyhyillä toivottomilla hetkillä, huomisesta en tiedä.