Multa oli aamulla vedet poikki. Ehdin vasta alkaa pohtia, mihin soittaisin ja millaista äänensävyä käyttäisin, kun vettä alkoi taas tulla. Säästyin sitten siltäkin puhelulta. Päivä ei muutenkaan oikein meinannut lähteä käyntiin, joten menin niin pitkään ja kuumaan suihkuun, että sen jälkeen vessa olisi ilmankosteudensa puolesta voinut kuulua tropiikkiin.

Olen ollut vain kotona ja ajatellut asioita. Kävin pesemässä pyykkiä, tiputin rintaliivini keskelle pihaa (josta kävin ne aika hiljaisena noukkimassa 15 minuuttia myöhemmin) ja löysin tämän talon yhteiset sosiaalitilat, joista en ollut tiennyt mitään. Kävelin myös kesäsateessa auringon paistaessa, tunnelmoin ukkosen jyristessä ja tapasin ensimmäistä kertaa ihmisiä rappukäytävässä.

Haluaisin alkaa taas kirjoittaa hieman aktiivisemmin jotakin. Tällä tarkoitan siis luovaa kirjoittamista. Pitäisi olla samanhenkistä seuraa, jossa voisi heitellä ilmaan esim. tehtävänantoja ja palautetta. Samanhenkinen seura muissakin asioissa (syöminen, kirjallisuus) ei olisi ollenkaan huonoa.

Mies ymmärsi tilanteen tänään. Se tarvitsee läheisyyttä ja mä tarvitsen tilaa, joten se päätti pitää vähän etäisyyttä. Mun ei tarvinnut edes pyytää eikä sen ilmoittaa, se vain teki niin ja mä huomasin ja olen kiitollinen. Se on kyllä kieltämättä terävä ja hyvä ihmistuntija, mistä syystä mun ei täydy itse ratkaista kaikkea. Se huomaa tiettyjä juttuja mun käyttäytymisestäni ja sitten tekee asiat mulle helpommiksi. Tässä on se huono puoli, että nyt mun itseni ei ole pakko kantaa kovinkaan paljon vastuuta tästä suhteesta ja sen toimivuudesta. Tiedostan olevani itsekäs, mutta olen liian uupunut tehdäkseni sille mitään. Tekosyitä, tekosyitä.